TIEKARTTA RAUHAAN II Ensimmäinen aihetta käsittelevä kirjoitus kaivannee selitysosan, jota tämä kirjoitus pyrkii esittämään. Ensimmäisessä osassa esitetty tuhon ja hävityksen selvittely Israelissa ja sen rajanaapureissa jättänee lukijalle kuvan, että Israelin kansa on verenhimoinen ja vain etsii syytä tai veruketta käyttää hankkimiaan tai itse kehittelemiään uudenaikaisia aseitaan mahdollisimman suuren tuhon ja hävityksen aiheuttamiseksi. Tämä on kuitenkin täysin virheellinen käsitys, vaikka maailman media pyrkii seuratessaan Israelin taisteluja antamaan maailmalle kuvan juutalaisista ihmishengistä ja –kärsimyksistä piittaamattomina hyökkääjinä ja miehittäjinä. VUOSISATOJEN ajan juutalainen kansa kulki maailmalla maattomana karkulaisena, joka toistuvasti joutui valtaväestön pilkan ja nöyryytyksen kohteeksi. Usein tämä alistava ja nöyryyttävä kohtelu kohdistui nimenomaan juutalaisten uskontoa ja sen harjoittamista kohtaan, koska se poikkesi valtaväestön omista uskomuksista ja tavoista. Sinnikkäästi juutalaiset kuitenkin pitivät kiinni vuosisatojen ja -tuhansien aikana oppimastaan uskosta yhteen ainoaan Jumalaan ja harjoittivat heille opetettuja rituaaleja ja tapoja, joista sapattikynttiläinsytyttäminen perjantai-iltana muodosti keskeisen tapahtuman. Toinen oli poikalapsien ympärileikkaus 8 päivän vanhana merkkinä juutalaisen ja hänen Jumalansa välisestä liitosta. Kolmantena oli sapatinpäivän Jumalan palvelukset, joita oppineet juutalaiset opettajat, rabbit, uskollisesti järjestivät vaikeista oloista ja vainoista huolimatta. NÄMÄ KAIKKI yhdessä pitivät yllä juutalaisten keskinäistä yhteyttä ja tietoutta Jumalan valitsemana kansana, jonka haaveena oli vielä päästä Jerusalemiin, edes kerran elämässään. Ei monikaan jaksanut edes uskoa, että juutalainen kansa vielä joskus saisi oman valtionsa. Varsinkin menestyneet ja oppineet juutalaiset pyrkivät kaikin tavoin unohtamaan juutalaiset juurensa ja samaistumaan, assimiloitumaan, muihin kansoihin. Tämä ei kuitenkaan ollut Israelin Jumalan tarkoitus, minkä Hitlerin Saksan juutalaiset saivat katkerasti kokea, sillä juutalaisen asemalla tai assimiloitumisen asteella ei ollut merkitystä natsien verikoirien etsiessä juutalaisia, jopa useita sukupovia taaksepäin. JUMALAN aikataulun osoittaessa täyttymystä juutalaiset alkoivat kuin näkymättömän kehotuksen saaneina pyrkiä muinaisten esi-isiensä maahan, jota Turkin ottomaanit hallitsivat. Tämä muutaman puron muodostama ilmiö paisui aikoinaan mahtavaksi virraksi, joka työnsi tieltään kaikki esteet. Lopulta juutalainen kansa sai oman valtionsa 15.05.1948. Vasta syntynyt valtio ilmoitti perustuskirjassaan pyrkivänsä rauhaan naapureittensa kuten kaikkien muittenkin valtioitten kanssa. Tarkoitus oli alkaa raivata metsittynyttä ja autioitunutta maataan asumiskelpoiseksi ja rakentaa siitä maa juutalaista kansaa varten. Kansa tarvitsi rauhaa, sillä tehtävä oli valtava ja juutalainen kansa kaikkialla tarvitsi paikan, jossa se voisi tuntea olevansa turvattu ja hyväksytty ilman nöyryytystä ja ylenkatsetta. ISRAELIN naapurina asuvat kansat kuitenkin sopivat yhteisestä strategiasta juutalaisen kansan tuhoamiseksi ja juutalaisten ajamiseksi mereen. Arabiliiton pääsihteeri Azzam Pasha ilmaisi arabien päämäärän ennen 1948 itsenäisyyssotaa näin: ”Tämä tulee olemaan hävittämisen ja ennen näkemättömän massatuhon sota.” Tarkoitus oli suorittaa juutalainen kansanmurha maailman seuratessa toimettomana sivusta. Juutalainen kansa on ollut sodassa arabimaitten kanssa siitä lähtien, välillä laimentuneena, välillä leimahtaen ilmiliekkiin. Kysymys on juutalaisen kansan eloonjäämisestä, ei mistään sen vähemmästä. Arabien todellisesta tarkoituksesta puhuessaan rauhasta on vähintään valheellinen ja harhauttava, sillä he kutsuvat Israelin itsenäisyysjulistusta katastrofiksi. Tämä nähdään tavasta, millä sitä pidetään yllä vuosittaisilla Israelin vastaisilla mielenosoituksilla. Tänä vuonna arabit suunnittelevat tänä vuonna entistä näyttävämpiä ja vaarallisempia mielenosoituksia ilmaistakseen vastalauseensa Israelin valtion olemassa olosta. Ympäröivistä arabimaista on tarkoitus 15.05.2011 järjestää marsseja kohti Israelin rajoja. Niitä järjestettäneen sekä Gazasta että Länsirannasta, vaikka sitä ei ole virallisesti ilmoitettu. Israelin arabit järjestänevät omia mielenosoituksiaan maan sisällä. Tällä kaikella pyritään aiheuttamaan samankaltainen tilanne, mikä on saanut monet arabikansat sekasortoiseen tilaan. Egyptin El Arishin kaupungista suunnitellaan marsseja ja laivamatkoja Israelin rajoille. Sama toistuu Jordaniasta ja Libanonista, ehkä myös Syyriasta. Jos järjestäjien toiveet kymmenistä ellei sadoista tuhansista osanottajista toteutuvat, tilanne Israelin rajoilla voi muodostua kaoottiseksi. He voivat tunkeutua rajojen yli ja majoittua sinne kieltäytyen poistumasta. Miten armeija pystyy tällaisia tilanteita hallitsemaan? Minkälaisia kuvia maailman media välittää pitkin maailmaa, ja millä tavoin väritettyinä? Israelin edellinen pääministeri Ehud Olmert totesi muutamia vuosia sitten Amerikan matkallaan pitämässään puheessa, että Israel on väsynyt ja kyllästynyt sotimaan jatkuvasti arabeja vastaan. Hänen lausuntonsa herätti ankaria vastaväitteitä Israelissa, sillä sen katsottiin kertovan vihollisille Israelin puolustustahdon heikentymisestä, jota maan viholliset jatkuvasti tarkkaavat voidakseen hyödyntää sitä. Hänen lausuntonsa oli huonosti muotoiltu. Se olisi pitänyt olla muodossa, että Israelin sietokyky alkaa olla äärirajoillaan; että Israel ei enää kauan jaksa katsella arabien jatkuvaa venkoilua ja vihanpitoa Israelia kohtaan. Israelin ongelmana on epäluuloisuus arabien hyvään tahtoo. Jos Israel luopuu maa-alueistaan 1949 aselepolinjoille, Israel asettaa turvallisuutensa arabien hyvän tahdon varaan, mitä varsinkin maan äärivasemmisto vaati ja mihin se on valmis. Miksi Israelin pitäisi tieten tahtoen asettaa itsensä ja lastensa tulevaisuus kuolemanvaaraan? Tämä leppymätön viha juutalaisia kohtaan arabimaissa on käsittämätön, vaikka Israel on toistuvasti pyrkinyt osoittamaan hyvää tahtoaan ja osoittamaan, miten paljon molemmat osapuolet hyötyisivät, jos suhteet nostettaisiin normaalitasolle. Näyttää kuitenkin, että arabijohtajat käyttävät hyväkseen juutalaisvihaa, joka kohdistuu koko Israelin maata kohtaan, koska sen avulla he ovat pystyneet kääntämään alamaistensa huomion pois omista puutteistaan ja selittämään, että se kaikki on Israelin syytä. Arabimaissa syntyneet useimmiten väkivaltaisiksi kehittyneet mielenosoitukset osoittivat, etteivät hallitustensa politiikkaa vastustaneet osoittaneet vihaansa Israelia vaan hallitsijoitaan kohtaan. Tämä tosin on ehkä tarkoituksellisen kiihotuksen johdosta kääntynyt entistä selvemmin Israelin vastaiseksi, mikä näkyy varsinkin Egyptissä. ARABIMAISSA tapahtunut muutosten aalto on joittenkin tarkkailijoitten mielestä positiivinen ilmiö, mutta kukaan ei vielä tiedä, millainen kehitys tulee olemaan lähitulevaisuudessa, kun vaalit on pidetty ja uudet hallitsivat valittu. Diktaattorien tiukassa valvonnassa pidetyt ääri-islamilaiset ryhmittymät, kuten al-Qaida ja Muslimiveljeskunta ovat havainneet tilaisuutensa ja ryhmittävät järjestöjään ja kaadereitaan uudelleen, eikä se lupaa hyvää Israelille. Israel voi sanoa Psalmin 23 sanoin: ”Sillä koirat minua piirittävät, pahain parvi saartaa minut.” Israel on vihamielisten maitten ympäröimä, jotka kilvan hankkivat entistä tehokkaampia aseita Israelin tuhoamiseksi, eivätkä ne edes pyri peittelemään sitä. Hizbullahilla Libanonissa on 45 000 ohjusta ja rakettia; Syyrialla 30 000; Hamasilla 20 000, Egyptillä kymmeniä tuhansia; Jordanialla samoin; Irakilla ja Iranilla kymmeniä tuhansia, joukossa ballistisia ohjuksia, joilla yltää kaikkialle Israeliin ja joihin voidaan sovittaa joukko-tuho- tai atomikärjet. Syyrialla on Lähi Idän suurimmat bio/kemialliset aseet, niitä on Egyptillä ja Iranilla, jolla on pian käytössään atomipommi. Jos nämä kaikki yhteisestä sopimuksesta hyökkäävät Israeliin, kuten profeettain ilmoituksista voidaan nähdä, Israelin maata uhkaa lopullinen tuho. Maan pienuuden ja väestön keskittymisen vuoksi määrätyille alueille tarvitaan vain pari atomipommia koko maan lamaannuttamiseksi. Jos kaikki nuo maat lähettävät ohjuksensa ja rakettinsa samaan aikaan – ja varsinkin, jos niissä on joukkotuhokärkiä – Israelin kehittämät torjuntajärjestelmät eivät millään pysty estämään maan tuhoutumista suurimmalta osiltaan, koska ne rampauttaisivat myös IAF:n ajanmukaisen lentokaluston ja tuhoaisivat kiitoradat ja katkoisivat tietoliikenteen. Edellä kerrottu tilanne voi jossain vaiheessa kehittyä pisteeseen, jossa maan johto katsoo olevansa pakotettu iskemään mahdollisimman suurella voimalla mahdollisimman moneen kohteeseen saman aikaisesti. Kysymys on siitä kumpi ehtii ensin, eloonjäämisestä. Mailla, joilla on laaja maa-alue, eloonjääminen on varmempaa, mutta Israelin pienellä maa-rääpäleellä eloonjäämisen mahdollisuudet sellaisessa tilanteessa ovat minimaaliset. Jos vihollinen on ehtinyt tuhota maan lähes kokonaan, eivät YK:n ja muitten järjestöjen tai maitten tuomitsevat lausunnot ole miksikään hyödyksi. Ne kelpaisivat vain hautakumpujen koristeiksi, jos olisi tarpeeksi eloonjääneitä haudankaivajia. Siksi Israelin tulee toimia ennen vihollisiaan. Kastel 04.05 2011 Gavriel